Title: Prinsessaleikki
Author: Keikkudo.
Fandom: Exist † Trace
Pairing: Omi/Miko
Genre: Angst
Rating: G
Summary:
Se oli pitkään ollut se sama uni. Vihaiset kasvot jotka muuttuivat hetki hetkeltä punaisemmiksi pieden tytön pyydellessä anteeksi kerta toisensa jälkeen... ja kaikki oli niin helvetin mustaa.
A/N: Inspiraationa toimi Exist † Trace - Little Mary to utsukushiki nikushimi no Danube Ja Chihiro Onitsuka - Watashi to Waltz wo
"Aika tuntuu aina pysähtyvän kanssasi..." Hän kuiskasi, minun kaunis prinsessani. Hän makasi pimeässä huoneessa vierelläni, kädet tiukasti ympärilleni kiedottuina.
"Asiat muuttuisivat varmsti paremmaksi jos päästäisit irti menneestä... Omi puhuisit minulle siitä." Nainen kuiski silittäessään selkääni yrittäen saada minut rauhoittumaan painajaisten jälkeen. Minä tärisin, en saanut sanoja suustani kyynelten polttaessa silmiäni. En tahtonut itkeä prinsessani vierellä. Minunhan piti olla se vahvempi meistä? Minun piti olla pelasta prinssi valkoisen ratsun selässä... siitä huolimatta pakotin suurisilmäisen enkelini lohduttamaan muistojen tuhotessa minua.
Se oli pitkään ollut se sama uni. Vihaiset kasvot jotka muuttuivat hetki hetkeltä punaisemmiksi pieden tytön pyydellessä anteeksi kerta toisensa jälkeen... ja kaikki oli niin helvetin mustaa.
Se pelotti minua. vaikka kuinka yritin olla vahva ja yritin olla ajattelematta sitä, minä olin heikko. En pystynyt liikkumaan mieleni kerratessa painajaistani aina uuelleen ja uudelleen. Epätoivoiset anteeksipyynnöt kaikuivat korvissani estäen minua kuulemasta prinsessani sanoja. Viimeisenä unissa oli aina se itku, kipu ja pelko. Punaiset kasvot huusivat, ne olivat pettyneet ja kielsivät näyttämästä tunteita. Painajainen oli muisto, Muisto joka sai minut pysymään kaukana suurisilmäisestä prinsessastani. En pystynyt selittämään vieressäni makaavalle naiselle että minut oli koulutettu tälläiseksi. Pienesti asti minusta oli tehty itsenäistä ja yksinäistä. Minulle uskoteltiin että on parempi olla yksin koska jokaisesta joutuu luopumaan joskus.
"Ole kiltti ja älä puhu, minä pyydän." Hoin hysteerisenä seuraavana yönä kun prinsessa aneli minua puhumaan, kuiskaili kauniita valheita korvaani.
"Puhuisit minulle, Huutaisit edes. Miksi et päästä minua lähellesi?"
Ja minä itkin itseäni uneen kuunnellessani tummatukkaisen naisen kuisketta joka sattui enemmän kuin painajaiseni.
"Jos sinä pelkäät koko ajan menettäväsi minut, siinä käy niin." Hän kuiskasi ja minä pudistelin päätäni. Eihän sellaista voinut menettää mitä ei omistanut?
Montako yötä me vielä makaisimmekaan hereillä molempien hajotessa hitaasti palasiksi? Toisinaan hänkin itki ja silloin minä hiljenin kuuntelemaan. Kiedoin käteni hänen ympärilleen. Hän kuiskaili taas. Tällä kertaa se oli se yksi ja sama lause aina uudelleen ja uudelleen.
"Pidä minusta kiinni, niin kovaa etten voi enää hengittää..." Ja minä pidin samalla kun mietin milloin meistä tuli tälläisiä. Emme enää osanneet edes hymyillä toisillemme ja se oli pelottavaa.
Minä luulin että rakkauden piti tehdä onnelliseksi. Minä toivoin että olisin ollut onnellinen hänen kanssaan mutta niin ei käynyt. Me molemmat olimme liian tarkkoja, takerruimme virheisiimme ja vihasimme itseämme koska olimme vain ihmisiä. Väitimme olevamme onnellisia samalla kun revimme toisiamme palasiksi mutta kumpikaan ei osannut luovuttaa. niimpä minä lohdutin häntä ja hän minua. Kiedoin käteni tiukemmin prinsessani ympärille tajuamatta kuinka turhaa kaikki oli.
"Miksi sinä et enää hymyile prinsessa?"
"Koska minun prinssini lopetti hymyilemisen ensin..."
