Epätoivo

Title:Epätoivo
Author: Keikkudo.
Fandom: Anne Rice - vampyyrikronikat
Pairing: Lestat/Magnus
Genre: angst,
Rating: G
Summary:
Mies repi hiuksiaan ja raapi rintakehäänsä verille tuskaisena. Muistikuvat sattuivat, hän tunsi yhä liekkien hohkan kasvoillaan. Se oli lyönyt kasvoja vasten yllättäen ja saanut pitkän miehen haukkomaan henkeään.
A/N:
Koska kirjoittaja on taliaivo tästä tulikin Lestat/Magnus eikä Lestat/Marius niin kuin haastessa alunperin luki. Mutta en saanut millään päähäni kuka Marius on ja sotkin sen Magnukseen niin kirjoitin sitten tämän.

Epätoivo

"Mikset antanut minun päättää?" Vaaleatukkainen mies mumisi. Hän istui makuuhuoneen pimeässä nurkassa hiuksiaan haroen ja toistellen samaa lausetta uudelleen ja uudelleen, tietäen ettei hän ikinä saisi vastausta.

Vaaleatukkaisen mielen täytti taas ne verkkokalvoille ikuisesti palaneet kuvat oransseista liekeistä ja hahmosta niiden keskellä. Nyrkki iskeytyä seinään.
"Miksi sinä jätit minut?!" Mies karjahti sulkien silmänsä. Raskas huokaus peitti hiljaisuuden  "Magnus, miksi sinä teit sen? Minä tarvitsen sinua..." Hän tiesi ettei kukaan kuulisi. Ei kukaan vastaisi kysymyksiin. Hän tunsi olonsa hyväksikäytetyksi, turhaksi, eikä hän tiennyt mitä tehdä.

Vasta taivaan alkaessa värjäytyä punaiseksi aamun kajastuksesta, hoikkaan mieheen tuli liikettä. Hän ryömi takaisin pimeään, sinne missä hän nukkui päivänsä. Mies ei osannut enää sanoa kuinka kauan hän oli miettinyt Mangusta. Hän vain näki vanhan miehen joka kerta edessään, kun sulki silmänsä. Ne viimeiset hetket, hän kertasi niitä uudelleen ja uudelleen paetessaan aurinkoa ruumisarkkuun. Ja siitä oli jo niin monta vuotta...

Kaikki sujui aina jonkin aikaa hyvin, mutta sitten se palasi hänen mieleensä.
"Voi Lestat etkö sinä voisi vain unohtaa?" Mies kysyi itseltään sulkiessaan silmänsä. Siinä se taas oli: ne kasvot, jotka tuijottivat häntä yöstä toiseen aivan kuin olisivat nähneet sielun läpi. Tuttu ääni huokaili hänen korviinsa "Suden tappaja.." ja Lestat muisti ne tunteet, sen, kuinka kovasti hän oli tahtonut Magnusta, miten paljon hän oli tarvinnut toista.

Mutta Magnus oli poissa, se oli Lestatille toisinaan liikaa. Hän pärjäsi kyllä omillaan, mutta kaipasi seuraa. Hän kaipasi miestä, joka oli vienyt hänen vapautensa ja kahlinnut hänet ikuiseen elämään. Oli outoa miten pelko ja inho Magnusta kohtaan oli nopeasti muuttunut rakkaudeksi ja sitten katkeruudeksi. Lestat ei voinut ymmärtää niitä tunteita, mutta jälleen kerran hänet oli lukittu arkkuun niiden uhriksi. Eikä hän päässyt pakoon. Ei ennen yötä.

Mies repi hiuksiaan ja raapi rintakehäänsä verille tuskaisena. Muistikuvat sattuivat, hän tunsi yhä liekkien hohkan kasvoillaan. Se oli lyönyt kasvoja vasten yllättäen ja saanut pitkän miehen haukkomaan henkeään. Eikä hän voinut ymmärtää miksi Magnus oli hylännyt hänet.

Kun aurinko viimein laski, Lestat kömpi ulos arkustaan ja jäi lattialle istumaan. Hänen oli nälkä. Hän ei ollut syönyt useaan vuorokauteen eikä hän voinut metsästää siinä kunnossa. Muistot olivat jälleen kerran vieneet Lestatin elämänhalun. Hän kaipasi Magnusta ja tahtoi itsekin kadota. Lestat tahtoi olla vapaa.
"Magnus, miksi minä?"