Eikä syksy tuonut mukanaan muuta kuin kyyneliä

Title: Eikä syksy tuonut mukanaan muuta kuin kyyneliä
Author: fudge.
Fandom: D (Hide-zou & Tsunehito)
Genre: general/angst
Rating: G
Summary:
Taivas itkee kanssani katkeria kyyneliä.
On kylmä, niin kylmä.
Eikä vielä ole edes talvi.
Vain pimeys ympäröi minua.

A/N: Julkaisen nyt oman haaste viitosen tekstini, vaikka Keikkudo ei olekaan nelosta saanut valmiiksi eikä haaste viitosta ole tänne postattu.
Haasteeni: Oneshot, Hide-zou/Tsunehito, aiheena syksy
Varsinaista paritusta tähän nyt ei syntynyt... Muutenkin teksti vaikuttaa päiväkirjamerkinnän tai kirjeen tapaiselta.
Hide-zoun PoV



Syksy.
Taivas itkee kanssani katkeria kyyneliä.
Pimeä. Kylmä.
Etkä sinä ole enää täällä.

Tunnen oloni niin tyhjäksi. Minä olin meistä se heikompi. Minun olisi pitänyt saada tämä toimimaan, pysymään kasassa. Syyllisys kalvaa mieltäni ja ympärilleni tiivistyvä pimeys kuiskii hiljaisia syytöksiään.
Heikko. Petturi.

Vaikka ehkä tämä kaikki oli alun alkaenkin tuomittu kuolemaan, Ehkä oli edes turha yrittää. Minä olin minä ja sinä olit sinä. Emme koskaan olleet yhtä.

Valheita. Riitoja. Teennäisiä hymyjä.
Revimme toisiamme hiljalleen rikki.
Ja nyt olemme tässä. Vain pimeys ympäröi minua.

Kuinka monta kertaa seisoinkaan edessäsi anellen anteeksiantoa? En tiedä. Liian monta. Mutta sinä tuskin edes kuuntelit. Niinhän Tsunehito? Mitä välittämisen arvoista minussa nyt oli.

Minun on kylmä, niin kylmä.
Eikä vielä ole edes talvi.
Anteeksi Tsunehito. Ole kiltti ja tule takaisin.

Tavallaan tämä kaikki on niin ironista. Me olimme parhaat ystävät, Tsunehito. Parhaat ystävät. Ei tässä pitänyt käydä näin. Eihän? Mutta mitä me enää olemme. Muukalaisia, joilla on yhteinen menneisyys ja yhteiset muistot.

Mihin se kaikki katosi? Yhtäkkiä meillä ei vain ollut enää mitään. Vain pimeys ja tyhjyys. Kaikki vain... Lakkasi olemasta. Ja samalla tavalla sinun maailmassasi taisin minäkin lakata olemasta.

Ehkä kesä enteili jo tätä? En tiedä enkä muista. Muistotkin ovat jo haalistuneet...
Ja maailma on sateesta harmaa niin kuin minun mielenikin.

Ennen vakuutit minut niin helposi, että olen tärkeä sinulle. Enää en siihen jaksa uskoa. En tässä pisteessä, kun kaikki on hajalla.

Eikä syksy tuonut mukanaan muuta kuin kyyneliä...

Aishiteru

Title: Aishiteru
Author: fudge.
Fandom: omat hahmot roolipelistä
Pairing: Kasumi/Kazuya
Genre: fluff, het
Rating: G
Summary:

Viidessä vuodessa on tapahtunut niin paljon. Ja silti se tuntuu niin lyhyeltä ajalta…

Kazuya astelee ulos levykaupasta ja hymyilee tyytyväisenä. Hän oli päässyt lähtemään töistä aiemmin kuin oli kuvitellut. Täydellistä – enemmän aikaa valmisteluille, mies ajattelee ja kävelee parkkipaikalle. Kazuya istuu autoonsa ja lähtee ajamaan kotiaan kohti.

Viidessä vuodessa on tapahtunut niin paljon. Ja silti se tuntuu niin lyhyeltä ajalta… Aivan kuin Kasumi olisi vasta eilen kävellyt luokseni alttarille. Tai aivan kuin meidän pieni prinsessamme olisi syntynyt vasta eilen…

Kazuya hymyilee entistä leveämmin ajatellessaan tytärtään. Nyt Kaede on jo yli neljävuotias. Ja yhtä kaunis kuin äitinsä… Minun ihana perheeni… Mies parkkeeraa autonsa ja astelee sisälle kotiinsa.

Tästä illasta tulisi täydellinen.

~*~

Kasumi pakkaa laukkuaan kiireisesti, kun naisen puhelin pirahtaa soimaan. Tummahiuksinen ähkäisee ja penkoo kiukkuisena puhelimen laukustaan. Raskas huokaise karkaa naisen huulilta tämän huomatessa näytöllä vilkkuvan nimen. Voi luoja, ei taas.

”Hei äiti…” Kasumi huokaisee puhelimeen ja sulloo viimeisiä tavaroitaan laukkuun.

”Kyllä, kyllä minä tuon Kaeden teille mutta–” nainen puhisee ja pyöräyttää silmiään tullessaan keskeytetyksi. Miksei äiti voisi kerrankin kuunnella loppuun mitä sanottavaa minulla on?!

Kasumi heittää laukun olalleen ja kuuntelee kyllästyneenä puhelimesta kuuluvaa marmatusta. Äiti ei koskaan muutu. Aina sama juttu, joka ikinen kerta. Aina hän on hätäilemässä ja huolissaan asioista. Suorastaan vainoharhainen.

”Äiti ole kiltti ja kuuntele nyt hetki. Pääsin juuri töistä – kuten aivan hyvin tiedät! Pääsen aina kahdelta. Äläkä edes yritä keskeyttää minua! Olen nyt juuri menossa hakemaan Kaedea tarhasta ja tuon tytön heti teille. Joten jos nyt vain viitsisit kiltisti odottaa puoli tuntia,” nainen lopettaa puhelun ja tunkee kännykkänsä takaisin laukkuun.

Toivotonta.

~*~

Kasumi haroo hiuksiaan ja haukottelee astuessaan sisälle kotiovesta. Vihdoinkin kotona. Olisi pitänyt vain lähteä aiemmin vanhempien luota mutta äiti nyt on mitä on… Nainen heittää takkinsa naulakkoon ja kumartuu riisumaan kenkänsä.

Kazuya astelee eteiseen ja nojaa ovenkarmia vasten. Mies katselee rakastaan ja odottaa että tämä saa kengät pois jalastaan. Kazu astuu muutaman askeleen lähemmäs vaimoaan ja vetää naisen syliinsä. Mies suutelee Kasumia hellästi. ”Hyvää hääpäivää rakas~”

Kasumi kietoo kätensä Kazuyan niskan taakse ja hymyilee onnellisena. ”Hyvää hääpäivää kulta~” nainen henkäisee ja katselee miestään silmiin. Olen niin onnellinen. Minulla on maailman ihanin mies.

Kazuya painaa hellän suukon Kasumin otsalle ja tarttuu vaimoaan kädestä kiinni.
”Tule, mennään olohuoneeseen. Minulla on sinulle yllätys,” mies vetää rakkaansa perässään toiseen huoneeseen. Kasumi katsoo Kazua tietäväisesti hymyillen ja istuu sohvalle.

Se oli perinne. Hän sai aina hääpäivänä Kazulta lahjaksi taulun. Samalla tavalla kuin päivänä jona Kazu kosi häntä.

Kazuya kurottautuu nappaamaan sohvan takaa paketin ja ojentaa sen Kasumille.
”Ole hyvä rakas~ toivottavasti pidät siitä.”
KAsumi naurahtaa ja availee saamansa esineen käärepapereita. ”Tietenkin pidän, höpsö. Minä pidän kaikesta mitä saan sinulta. Ja etenkin näistä lahjoista”

Nainen henkäisee hiljaa ja hymyilee leveästi nähdessään viimein maalauksen. Hän piteli kuvassa Kaedea sylissään ja Kiko – naisen kissa -  pyöri tämän jaloissa.
”Kulta se on aivan ihana~” Kasumi naurahtaa ja nostaa katseensa taulusta Kazuun.

Kazuya hymähtää ja istuu Kasumin viereen sohvalle. Mies kietoo kätensä vaimonsa ympärille ja suukottaa naista. ”Minä vain olen niin onnellinen kun minulla on teidät,” mies kuiskaa hiljaa rakkaansa korvaan.

”Rakastan sinua,” Kasumi kuiskaa ja suutelee Kazuyaa hellästi. Mies vastaa suudelmaan ja vetää tummahiuksisen varovaisesti syliinsä. Kazu asettaa taulun syrjään ja silittelee rakkaansa hiuksia. ”Tiedätkös, minulla olisi meille shampanjaa ja mansikoita jääkaapissa. Siirrytäänkö makuuhuoneen puolelle?”

”Minä… Kazu minä en voi juoda alkoholia,” Kasumi mumisee huultaan purren ja punastuu voimakkaasti huomatessaan toisen hämmentyneen katseen. Kyllä, nyt on täydellinen hetki kertoa asiasta. Kasumi tarttuu Kazua käsistä kiitti ja puristaa niitä hellästi. ”Kulta, minulla on sinulle kerrottavaa. Jotain oikein tärkeää,” leveä hymy kohoaa naisen huulille. ”Me saamme toisen lapsen”

Hämmennyksen ja ilon sekainen hymy leviää Kazuyan huulille ja mies hipaisee rakkaansa vatsaa. ”Oikeasti?”
Kasumi nyökyttelee päätään onnen kyyneleet silmissään. ”Sinusta tulee maailman paras isä toisellekin lapselle~ Ja Kaede saa pikkuveljen tai -siskon”
Kazu naurahtaa ja halaa Kasumia tiukasti. ”Ja sinusta tulee maailman äiti jo toisen kerran. Voi rakas olen niin onnellinen”

Kasumi suutelee Kazuyaa hellästi ja silittää miehen poskea. Kazu vastaa suudelmaan ja parantelee rakkaansa asentoa sylissään. Mies nousee ylös ja kantaa Kasumia makuuhuonetta kohti. Kasumi huokaisee tyytyväisenä ja laskee päänsä Kazun olalle tietäen mitä makuuhuoneessa odottaisi. Toinen perinne: Makuuhuone täynnä ruusuja ja kynttilöitä – aivan kuten päivänä jona Kazu kosi häntä.

”Onneksi pääsin muuten karkaamaan vanhempien luota suht nopeasti tänään. Jos äiti olisi saanut jatkettua tenttaustaan vielä hetkenkin, hän olisi varmasti arvannut että olen taas raskaana!” Makuuhuoneen ovi sulkeutuu ja vaimentaa huoneesta kuuluvan iloisen naurun…

Neljäs haaste

Keikkudo:
Oneshot, Miko/Omi,
perustuu kappaleeseen: Pay money To my Pain - Out of my hands

fudge.:
Oneshot, Kasumi/Kazuya (Omat hahmot)
Roolipelihahmot viiden vuoden päästä

Kaipaus

Title: Kaipaus

Author: fudge.
Fandom: Miko (exist†trace)
Genre: general/angst, songfic
Song: Pay money To my Pain - Hourglass
Rating: G
Summary:

Kuinka paljon hymy vikaan peittää todellisia tunteita?
Niin, hymyhän kertoo että kaikki on hyvin.

Eikä kukaan kysy enempää.

A/N: Eihän tää nyt ookaan kun sen 3 kuukautta myöhässä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Eikös vain? Tässä on keväällä nyt ollut writer's block päällä, mutta toivottavasti sitä nyt selvittiin.





Miko istuu parvekkeellaan vilttiin kääriytyneenä ja tuijottaa tähtiin. Ehkä edes niistä olisi seuraa.

Kyyneleitä ne eivät silti ylettyneet kuivaamaan.

Kuinka paljon hymy vikaan peittää todellisia tunteita? Niin, hymyhän kertoo että kaikki on hyvin.

Eikä kukaan kysy enempää.

Tummahiuksinen nainen katsahtaa kadulla kulkevaan ihmisvirtaan. Käsikkäin kulkevia pareja, äänekkäästi nauravia kaveriporukoita… Muutama yksinäinen kulkijakin, mutta kaikilla tuntui olevan jokin päämäärä.
Ruskeista silmistä heijastui kaipausta, ehkä jopa kateutta.

Välittäisikö kukaan? Pysähtyisikö kukaan, jos huomaisi kyyneleet?

People walking through me
In this frosty town

“Olen yksinäinen. Niin pirun yksinäinen.” Hento kuiskaus karkaa ilmoille hengityksen huurutessa. Kädet nykivät vilttiä tiukemmin laihan, palelevan vartalon suojaksi.

Tahtoisin tuntea kätesi tiukasti ympärilläni. Edes tämän kerran vielä...

Miko puristaa silmänsä tiukasti kiinni ja värähtää. Ei siinä pitänyt taas käydä näin. Ei pitänyt taas ajatella sitä, ei juuri sitä henkilöä. Täytyisi vain unohtaa. Unohtaa se kaikki kipu ja kaipaus.

I’d never lie to you

But you disappeared

I am so alone

Do you believe that this was meant to be?

I never trust my fate

Everything fades away in the end

Kello oli jo neljä aamulla ja kadut loistivat tyhjyyttä. Se oli lohduttavaa. Ei tarvinnut enää ajatella, mitä voisi olla, jos olisi joku vierellä. Ei tarvinnut katsella niitä ällöttävän onnellisia hymyjä. Sai vain olla välittämättä mistään…

I’m the one with no name

No one knows about me

Auringonnousu. Niin se aina alkoi.

Taas uusi päivä, uusia hymyjä.

Eikä kukaan vieläkään kysyisi mitään.

Vain yöt olivat tuskaa.

Silloin ei ollut ketään jolle hymyillä. Itseään kun ei päässyt karkuun edes peiliin hymyilemällä.

Kaipausta ei voinut unohtaa.

Ever day I die

And every night I’m born

Like the hourglass

It never flows

It never flows

Eternally

Prinsessaleikki

Title: Prinsessaleikki
Author: Keikkudo.
Fandom: Exist † Trace
Pairing: Omi/Miko
Genre: Angst
Rating: G
Summary:
Se oli pitkään ollut se sama uni. Vihaiset kasvot jotka muuttuivat hetki hetkeltä punaisemmiksi pieden tytön pyydellessä anteeksi kerta toisensa jälkeen... ja kaikki oli niin helvetin mustaa.

A/N: Inspiraationa toimi Exist † Trace - Little Mary to utsukushiki nikushimi no Danube Ja Chihiro Onitsuka - Watashi to Waltz wo


"Aika tuntuu aina pysähtyvän kanssasi..." Hän kuiskasi, minun kaunis prinsessani. Hän makasi pimeässä huoneessa vierelläni, kädet tiukasti ympärilleni kiedottuina.
"Asiat muuttuisivat varmsti paremmaksi jos päästäisit irti menneestä... Omi puhuisit minulle siitä." Nainen kuiski silittäessään selkääni yrittäen saada minut rauhoittumaan painajaisten jälkeen. Minä tärisin, en saanut sanoja suustani kyynelten polttaessa silmiäni. En tahtonut itkeä prinsessani vierellä. Minunhan piti olla se vahvempi meistä? Minun piti olla pelasta prinssi valkoisen ratsun selässä... siitä huolimatta pakotin suurisilmäisen enkelini lohduttamaan muistojen tuhotessa minua.

Se oli pitkään ollut se sama uni. Vihaiset kasvot jotka muuttuivat hetki hetkeltä punaisemmiksi pieden tytön pyydellessä anteeksi kerta toisensa jälkeen... ja kaikki oli niin helvetin mustaa.
Se pelotti minua. vaikka kuinka yritin olla vahva ja yritin olla ajattelematta sitä, minä olin heikko. En pystynyt liikkumaan mieleni kerratessa painajaistani aina uuelleen ja uudelleen. Epätoivoiset anteeksipyynnöt kaikuivat korvissani estäen minua kuulemasta prinsessani sanoja. Viimeisenä unissa oli aina se itku, kipu ja pelko. Punaiset kasvot huusivat, ne olivat pettyneet ja kielsivät näyttämästä tunteita. Painajainen oli muisto, Muisto joka sai minut pysymään kaukana suurisilmäisestä prinsessastani. En pystynyt selittämään vieressäni makaavalle naiselle että minut oli koulutettu tälläiseksi. Pienesti asti minusta oli tehty itsenäistä ja yksinäistä. Minulle uskoteltiin että on parempi olla yksin koska jokaisesta joutuu luopumaan joskus.

"Ole kiltti ja älä puhu, minä pyydän." Hoin hysteerisenä seuraavana yönä kun prinsessa aneli minua puhumaan, kuiskaili kauniita valheita korvaani.
"Puhuisit minulle, Huutaisit edes. Miksi et päästä minua lähellesi?"
Ja minä itkin itseäni uneen kuunnellessani tummatukkaisen naisen kuisketta joka sattui enemmän kuin painajaiseni.
"Jos sinä pelkäät koko ajan menettäväsi minut, siinä käy niin." Hän kuiskasi ja minä pudistelin päätäni. Eihän sellaista voinut menettää mitä ei omistanut?

Montako yötä me vielä makaisimmekaan hereillä molempien hajotessa hitaasti palasiksi? Toisinaan hänkin itki ja silloin minä hiljenin kuuntelemaan. Kiedoin käteni hänen ympärilleen. Hän kuiskaili taas. Tällä kertaa se oli se yksi ja sama lause aina uudelleen ja uudelleen.
"Pidä minusta kiinni, niin kovaa etten voi enää hengittää..." Ja minä pidin samalla kun mietin milloin meistä tuli tälläisiä. Emme enää osanneet edes hymyillä toisillemme ja se oli pelottavaa.

Minä luulin että rakkauden piti tehdä onnelliseksi. Minä toivoin että olisin ollut onnellinen hänen kanssaan mutta niin ei käynyt. Me molemmat olimme liian tarkkoja, takerruimme virheisiimme ja vihasimme itseämme koska olimme vain ihmisiä. Väitimme olevamme onnellisia samalla kun revimme toisiamme palasiksi mutta kumpikaan ei osannut luovuttaa. niimpä minä lohdutin häntä ja hän minua. Kiedoin käteni tiukemmin prinsessani ympärille tajuamatta kuinka turhaa kaikki oli.

"Miksi sinä et enää hymyile prinsessa?"
"Koska minun prinssini lopetti hymyilemisen ensin..."

Kolmas haaste

Haste 3, dedline 12.02.2012

Keikkudo:
Oneshot, Miko/Omi,
perustuu kappaleeseen: Exist † Trace - Little Mary to utsukushiki nikushimi no Danube

fudge.:
Oneshot, Miko
Perustuu kappaleeseen: Pay money To my Pain - Hourglass

Epätoivo

Title:Epätoivo
Author: Keikkudo.
Fandom: Anne Rice - vampyyrikronikat
Pairing: Lestat/Magnus
Genre: angst,
Rating: G
Summary:
Mies repi hiuksiaan ja raapi rintakehäänsä verille tuskaisena. Muistikuvat sattuivat, hän tunsi yhä liekkien hohkan kasvoillaan. Se oli lyönyt kasvoja vasten yllättäen ja saanut pitkän miehen haukkomaan henkeään.
A/N:
Koska kirjoittaja on taliaivo tästä tulikin Lestat/Magnus eikä Lestat/Marius niin kuin haastessa alunperin luki. Mutta en saanut millään päähäni kuka Marius on ja sotkin sen Magnukseen niin kirjoitin sitten tämän.

Epätoivo

"Mikset antanut minun päättää?" Vaaleatukkainen mies mumisi. Hän istui makuuhuoneen pimeässä nurkassa hiuksiaan haroen ja toistellen samaa lausetta uudelleen ja uudelleen, tietäen ettei hän ikinä saisi vastausta.

Vaaleatukkaisen mielen täytti taas ne verkkokalvoille ikuisesti palaneet kuvat oransseista liekeistä ja hahmosta niiden keskellä. Nyrkki iskeytyä seinään.
"Miksi sinä jätit minut?!" Mies karjahti sulkien silmänsä. Raskas huokaus peitti hiljaisuuden  "Magnus, miksi sinä teit sen? Minä tarvitsen sinua..." Hän tiesi ettei kukaan kuulisi. Ei kukaan vastaisi kysymyksiin. Hän tunsi olonsa hyväksikäytetyksi, turhaksi, eikä hän tiennyt mitä tehdä.

Vasta taivaan alkaessa värjäytyä punaiseksi aamun kajastuksesta, hoikkaan mieheen tuli liikettä. Hän ryömi takaisin pimeään, sinne missä hän nukkui päivänsä. Mies ei osannut enää sanoa kuinka kauan hän oli miettinyt Mangusta. Hän vain näki vanhan miehen joka kerta edessään, kun sulki silmänsä. Ne viimeiset hetket, hän kertasi niitä uudelleen ja uudelleen paetessaan aurinkoa ruumisarkkuun. Ja siitä oli jo niin monta vuotta...

Kaikki sujui aina jonkin aikaa hyvin, mutta sitten se palasi hänen mieleensä.
"Voi Lestat etkö sinä voisi vain unohtaa?" Mies kysyi itseltään sulkiessaan silmänsä. Siinä se taas oli: ne kasvot, jotka tuijottivat häntä yöstä toiseen aivan kuin olisivat nähneet sielun läpi. Tuttu ääni huokaili hänen korviinsa "Suden tappaja.." ja Lestat muisti ne tunteet, sen, kuinka kovasti hän oli tahtonut Magnusta, miten paljon hän oli tarvinnut toista.

Mutta Magnus oli poissa, se oli Lestatille toisinaan liikaa. Hän pärjäsi kyllä omillaan, mutta kaipasi seuraa. Hän kaipasi miestä, joka oli vienyt hänen vapautensa ja kahlinnut hänet ikuiseen elämään. Oli outoa miten pelko ja inho Magnusta kohtaan oli nopeasti muuttunut rakkaudeksi ja sitten katkeruudeksi. Lestat ei voinut ymmärtää niitä tunteita, mutta jälleen kerran hänet oli lukittu arkkuun niiden uhriksi. Eikä hän päässyt pakoon. Ei ennen yötä.

Mies repi hiuksiaan ja raapi rintakehäänsä verille tuskaisena. Muistikuvat sattuivat, hän tunsi yhä liekkien hohkan kasvoillaan. Se oli lyönyt kasvoja vasten yllättäen ja saanut pitkän miehen haukkomaan henkeään. Eikä hän voinut ymmärtää miksi Magnus oli hylännyt hänet.

Kun aurinko viimein laski, Lestat kömpi ulos arkustaan ja jäi lattialle istumaan. Hänen oli nälkä. Hän ei ollut syönyt useaan vuorokauteen eikä hän voinut metsästää siinä kunnossa. Muistot olivat jälleen kerran vieneet Lestatin elämänhalun. Hän kaipasi Magnusta ja tahtoi itsekin kadota. Lestat tahtoi olla vapaa.
"Magnus, miksi minä?"