Eikä syksy tuonut mukanaan muuta kuin kyyneliä

Title: Eikä syksy tuonut mukanaan muuta kuin kyyneliä
Author: fudge.
Fandom: D (Hide-zou & Tsunehito)
Genre: general/angst
Rating: G
Summary:
Taivas itkee kanssani katkeria kyyneliä.
On kylmä, niin kylmä.
Eikä vielä ole edes talvi.
Vain pimeys ympäröi minua.

A/N: Julkaisen nyt oman haaste viitosen tekstini, vaikka Keikkudo ei olekaan nelosta saanut valmiiksi eikä haaste viitosta ole tänne postattu.
Haasteeni: Oneshot, Hide-zou/Tsunehito, aiheena syksy
Varsinaista paritusta tähän nyt ei syntynyt... Muutenkin teksti vaikuttaa päiväkirjamerkinnän tai kirjeen tapaiselta.
Hide-zoun PoV



Syksy.
Taivas itkee kanssani katkeria kyyneliä.
Pimeä. Kylmä.
Etkä sinä ole enää täällä.

Tunnen oloni niin tyhjäksi. Minä olin meistä se heikompi. Minun olisi pitänyt saada tämä toimimaan, pysymään kasassa. Syyllisys kalvaa mieltäni ja ympärilleni tiivistyvä pimeys kuiskii hiljaisia syytöksiään.
Heikko. Petturi.

Vaikka ehkä tämä kaikki oli alun alkaenkin tuomittu kuolemaan, Ehkä oli edes turha yrittää. Minä olin minä ja sinä olit sinä. Emme koskaan olleet yhtä.

Valheita. Riitoja. Teennäisiä hymyjä.
Revimme toisiamme hiljalleen rikki.
Ja nyt olemme tässä. Vain pimeys ympäröi minua.

Kuinka monta kertaa seisoinkaan edessäsi anellen anteeksiantoa? En tiedä. Liian monta. Mutta sinä tuskin edes kuuntelit. Niinhän Tsunehito? Mitä välittämisen arvoista minussa nyt oli.

Minun on kylmä, niin kylmä.
Eikä vielä ole edes talvi.
Anteeksi Tsunehito. Ole kiltti ja tule takaisin.

Tavallaan tämä kaikki on niin ironista. Me olimme parhaat ystävät, Tsunehito. Parhaat ystävät. Ei tässä pitänyt käydä näin. Eihän? Mutta mitä me enää olemme. Muukalaisia, joilla on yhteinen menneisyys ja yhteiset muistot.

Mihin se kaikki katosi? Yhtäkkiä meillä ei vain ollut enää mitään. Vain pimeys ja tyhjyys. Kaikki vain... Lakkasi olemasta. Ja samalla tavalla sinun maailmassasi taisin minäkin lakata olemasta.

Ehkä kesä enteili jo tätä? En tiedä enkä muista. Muistotkin ovat jo haalistuneet...
Ja maailma on sateesta harmaa niin kuin minun mielenikin.

Ennen vakuutit minut niin helposi, että olen tärkeä sinulle. Enää en siihen jaksa uskoa. En tässä pisteessä, kun kaikki on hajalla.

Eikä syksy tuonut mukanaan muuta kuin kyyneliä...

Aishiteru

Title: Aishiteru
Author: fudge.
Fandom: omat hahmot roolipelistä
Pairing: Kasumi/Kazuya
Genre: fluff, het
Rating: G
Summary:

Viidessä vuodessa on tapahtunut niin paljon. Ja silti se tuntuu niin lyhyeltä ajalta…

Kazuya astelee ulos levykaupasta ja hymyilee tyytyväisenä. Hän oli päässyt lähtemään töistä aiemmin kuin oli kuvitellut. Täydellistä – enemmän aikaa valmisteluille, mies ajattelee ja kävelee parkkipaikalle. Kazuya istuu autoonsa ja lähtee ajamaan kotiaan kohti.

Viidessä vuodessa on tapahtunut niin paljon. Ja silti se tuntuu niin lyhyeltä ajalta… Aivan kuin Kasumi olisi vasta eilen kävellyt luokseni alttarille. Tai aivan kuin meidän pieni prinsessamme olisi syntynyt vasta eilen…

Kazuya hymyilee entistä leveämmin ajatellessaan tytärtään. Nyt Kaede on jo yli neljävuotias. Ja yhtä kaunis kuin äitinsä… Minun ihana perheeni… Mies parkkeeraa autonsa ja astelee sisälle kotiinsa.

Tästä illasta tulisi täydellinen.

~*~

Kasumi pakkaa laukkuaan kiireisesti, kun naisen puhelin pirahtaa soimaan. Tummahiuksinen ähkäisee ja penkoo kiukkuisena puhelimen laukustaan. Raskas huokaise karkaa naisen huulilta tämän huomatessa näytöllä vilkkuvan nimen. Voi luoja, ei taas.

”Hei äiti…” Kasumi huokaisee puhelimeen ja sulloo viimeisiä tavaroitaan laukkuun.

”Kyllä, kyllä minä tuon Kaeden teille mutta–” nainen puhisee ja pyöräyttää silmiään tullessaan keskeytetyksi. Miksei äiti voisi kerrankin kuunnella loppuun mitä sanottavaa minulla on?!

Kasumi heittää laukun olalleen ja kuuntelee kyllästyneenä puhelimesta kuuluvaa marmatusta. Äiti ei koskaan muutu. Aina sama juttu, joka ikinen kerta. Aina hän on hätäilemässä ja huolissaan asioista. Suorastaan vainoharhainen.

”Äiti ole kiltti ja kuuntele nyt hetki. Pääsin juuri töistä – kuten aivan hyvin tiedät! Pääsen aina kahdelta. Äläkä edes yritä keskeyttää minua! Olen nyt juuri menossa hakemaan Kaedea tarhasta ja tuon tytön heti teille. Joten jos nyt vain viitsisit kiltisti odottaa puoli tuntia,” nainen lopettaa puhelun ja tunkee kännykkänsä takaisin laukkuun.

Toivotonta.

~*~

Kasumi haroo hiuksiaan ja haukottelee astuessaan sisälle kotiovesta. Vihdoinkin kotona. Olisi pitänyt vain lähteä aiemmin vanhempien luota mutta äiti nyt on mitä on… Nainen heittää takkinsa naulakkoon ja kumartuu riisumaan kenkänsä.

Kazuya astelee eteiseen ja nojaa ovenkarmia vasten. Mies katselee rakastaan ja odottaa että tämä saa kengät pois jalastaan. Kazu astuu muutaman askeleen lähemmäs vaimoaan ja vetää naisen syliinsä. Mies suutelee Kasumia hellästi. ”Hyvää hääpäivää rakas~”

Kasumi kietoo kätensä Kazuyan niskan taakse ja hymyilee onnellisena. ”Hyvää hääpäivää kulta~” nainen henkäisee ja katselee miestään silmiin. Olen niin onnellinen. Minulla on maailman ihanin mies.

Kazuya painaa hellän suukon Kasumin otsalle ja tarttuu vaimoaan kädestä kiinni.
”Tule, mennään olohuoneeseen. Minulla on sinulle yllätys,” mies vetää rakkaansa perässään toiseen huoneeseen. Kasumi katsoo Kazua tietäväisesti hymyillen ja istuu sohvalle.

Se oli perinne. Hän sai aina hääpäivänä Kazulta lahjaksi taulun. Samalla tavalla kuin päivänä jona Kazu kosi häntä.

Kazuya kurottautuu nappaamaan sohvan takaa paketin ja ojentaa sen Kasumille.
”Ole hyvä rakas~ toivottavasti pidät siitä.”
KAsumi naurahtaa ja availee saamansa esineen käärepapereita. ”Tietenkin pidän, höpsö. Minä pidän kaikesta mitä saan sinulta. Ja etenkin näistä lahjoista”

Nainen henkäisee hiljaa ja hymyilee leveästi nähdessään viimein maalauksen. Hän piteli kuvassa Kaedea sylissään ja Kiko – naisen kissa -  pyöri tämän jaloissa.
”Kulta se on aivan ihana~” Kasumi naurahtaa ja nostaa katseensa taulusta Kazuun.

Kazuya hymähtää ja istuu Kasumin viereen sohvalle. Mies kietoo kätensä vaimonsa ympärille ja suukottaa naista. ”Minä vain olen niin onnellinen kun minulla on teidät,” mies kuiskaa hiljaa rakkaansa korvaan.

”Rakastan sinua,” Kasumi kuiskaa ja suutelee Kazuyaa hellästi. Mies vastaa suudelmaan ja vetää tummahiuksisen varovaisesti syliinsä. Kazu asettaa taulun syrjään ja silittelee rakkaansa hiuksia. ”Tiedätkös, minulla olisi meille shampanjaa ja mansikoita jääkaapissa. Siirrytäänkö makuuhuoneen puolelle?”

”Minä… Kazu minä en voi juoda alkoholia,” Kasumi mumisee huultaan purren ja punastuu voimakkaasti huomatessaan toisen hämmentyneen katseen. Kyllä, nyt on täydellinen hetki kertoa asiasta. Kasumi tarttuu Kazua käsistä kiitti ja puristaa niitä hellästi. ”Kulta, minulla on sinulle kerrottavaa. Jotain oikein tärkeää,” leveä hymy kohoaa naisen huulille. ”Me saamme toisen lapsen”

Hämmennyksen ja ilon sekainen hymy leviää Kazuyan huulille ja mies hipaisee rakkaansa vatsaa. ”Oikeasti?”
Kasumi nyökyttelee päätään onnen kyyneleet silmissään. ”Sinusta tulee maailman paras isä toisellekin lapselle~ Ja Kaede saa pikkuveljen tai -siskon”
Kazu naurahtaa ja halaa Kasumia tiukasti. ”Ja sinusta tulee maailman äiti jo toisen kerran. Voi rakas olen niin onnellinen”

Kasumi suutelee Kazuyaa hellästi ja silittää miehen poskea. Kazu vastaa suudelmaan ja parantelee rakkaansa asentoa sylissään. Mies nousee ylös ja kantaa Kasumia makuuhuonetta kohti. Kasumi huokaisee tyytyväisenä ja laskee päänsä Kazun olalle tietäen mitä makuuhuoneessa odottaisi. Toinen perinne: Makuuhuone täynnä ruusuja ja kynttilöitä – aivan kuten päivänä jona Kazu kosi häntä.

”Onneksi pääsin muuten karkaamaan vanhempien luota suht nopeasti tänään. Jos äiti olisi saanut jatkettua tenttaustaan vielä hetkenkin, hän olisi varmasti arvannut että olen taas raskaana!” Makuuhuoneen ovi sulkeutuu ja vaimentaa huoneesta kuuluvan iloisen naurun…

Neljäs haaste

Keikkudo:
Oneshot, Miko/Omi,
perustuu kappaleeseen: Pay money To my Pain - Out of my hands

fudge.:
Oneshot, Kasumi/Kazuya (Omat hahmot)
Roolipelihahmot viiden vuoden päästä

Kaipaus

Title: Kaipaus

Author: fudge.
Fandom: Miko (exist†trace)
Genre: general/angst, songfic
Song: Pay money To my Pain - Hourglass
Rating: G
Summary:

Kuinka paljon hymy vikaan peittää todellisia tunteita?
Niin, hymyhän kertoo että kaikki on hyvin.

Eikä kukaan kysy enempää.

A/N: Eihän tää nyt ookaan kun sen 3 kuukautta myöhässä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Eikös vain? Tässä on keväällä nyt ollut writer's block päällä, mutta toivottavasti sitä nyt selvittiin.





Miko istuu parvekkeellaan vilttiin kääriytyneenä ja tuijottaa tähtiin. Ehkä edes niistä olisi seuraa.

Kyyneleitä ne eivät silti ylettyneet kuivaamaan.

Kuinka paljon hymy vikaan peittää todellisia tunteita? Niin, hymyhän kertoo että kaikki on hyvin.

Eikä kukaan kysy enempää.

Tummahiuksinen nainen katsahtaa kadulla kulkevaan ihmisvirtaan. Käsikkäin kulkevia pareja, äänekkäästi nauravia kaveriporukoita… Muutama yksinäinen kulkijakin, mutta kaikilla tuntui olevan jokin päämäärä.
Ruskeista silmistä heijastui kaipausta, ehkä jopa kateutta.

Välittäisikö kukaan? Pysähtyisikö kukaan, jos huomaisi kyyneleet?

People walking through me
In this frosty town

“Olen yksinäinen. Niin pirun yksinäinen.” Hento kuiskaus karkaa ilmoille hengityksen huurutessa. Kädet nykivät vilttiä tiukemmin laihan, palelevan vartalon suojaksi.

Tahtoisin tuntea kätesi tiukasti ympärilläni. Edes tämän kerran vielä...

Miko puristaa silmänsä tiukasti kiinni ja värähtää. Ei siinä pitänyt taas käydä näin. Ei pitänyt taas ajatella sitä, ei juuri sitä henkilöä. Täytyisi vain unohtaa. Unohtaa se kaikki kipu ja kaipaus.

I’d never lie to you

But you disappeared

I am so alone

Do you believe that this was meant to be?

I never trust my fate

Everything fades away in the end

Kello oli jo neljä aamulla ja kadut loistivat tyhjyyttä. Se oli lohduttavaa. Ei tarvinnut enää ajatella, mitä voisi olla, jos olisi joku vierellä. Ei tarvinnut katsella niitä ällöttävän onnellisia hymyjä. Sai vain olla välittämättä mistään…

I’m the one with no name

No one knows about me

Auringonnousu. Niin se aina alkoi.

Taas uusi päivä, uusia hymyjä.

Eikä kukaan vieläkään kysyisi mitään.

Vain yöt olivat tuskaa.

Silloin ei ollut ketään jolle hymyillä. Itseään kun ei päässyt karkuun edes peiliin hymyilemällä.

Kaipausta ei voinut unohtaa.

Ever day I die

And every night I’m born

Like the hourglass

It never flows

It never flows

Eternally

Prinsessaleikki

Title: Prinsessaleikki
Author: Keikkudo.
Fandom: Exist † Trace
Pairing: Omi/Miko
Genre: Angst
Rating: G
Summary:
Se oli pitkään ollut se sama uni. Vihaiset kasvot jotka muuttuivat hetki hetkeltä punaisemmiksi pieden tytön pyydellessä anteeksi kerta toisensa jälkeen... ja kaikki oli niin helvetin mustaa.

A/N: Inspiraationa toimi Exist † Trace - Little Mary to utsukushiki nikushimi no Danube Ja Chihiro Onitsuka - Watashi to Waltz wo


"Aika tuntuu aina pysähtyvän kanssasi..." Hän kuiskasi, minun kaunis prinsessani. Hän makasi pimeässä huoneessa vierelläni, kädet tiukasti ympärilleni kiedottuina.
"Asiat muuttuisivat varmsti paremmaksi jos päästäisit irti menneestä... Omi puhuisit minulle siitä." Nainen kuiski silittäessään selkääni yrittäen saada minut rauhoittumaan painajaisten jälkeen. Minä tärisin, en saanut sanoja suustani kyynelten polttaessa silmiäni. En tahtonut itkeä prinsessani vierellä. Minunhan piti olla se vahvempi meistä? Minun piti olla pelasta prinssi valkoisen ratsun selässä... siitä huolimatta pakotin suurisilmäisen enkelini lohduttamaan muistojen tuhotessa minua.

Se oli pitkään ollut se sama uni. Vihaiset kasvot jotka muuttuivat hetki hetkeltä punaisemmiksi pieden tytön pyydellessä anteeksi kerta toisensa jälkeen... ja kaikki oli niin helvetin mustaa.
Se pelotti minua. vaikka kuinka yritin olla vahva ja yritin olla ajattelematta sitä, minä olin heikko. En pystynyt liikkumaan mieleni kerratessa painajaistani aina uuelleen ja uudelleen. Epätoivoiset anteeksipyynnöt kaikuivat korvissani estäen minua kuulemasta prinsessani sanoja. Viimeisenä unissa oli aina se itku, kipu ja pelko. Punaiset kasvot huusivat, ne olivat pettyneet ja kielsivät näyttämästä tunteita. Painajainen oli muisto, Muisto joka sai minut pysymään kaukana suurisilmäisestä prinsessastani. En pystynyt selittämään vieressäni makaavalle naiselle että minut oli koulutettu tälläiseksi. Pienesti asti minusta oli tehty itsenäistä ja yksinäistä. Minulle uskoteltiin että on parempi olla yksin koska jokaisesta joutuu luopumaan joskus.

"Ole kiltti ja älä puhu, minä pyydän." Hoin hysteerisenä seuraavana yönä kun prinsessa aneli minua puhumaan, kuiskaili kauniita valheita korvaani.
"Puhuisit minulle, Huutaisit edes. Miksi et päästä minua lähellesi?"
Ja minä itkin itseäni uneen kuunnellessani tummatukkaisen naisen kuisketta joka sattui enemmän kuin painajaiseni.
"Jos sinä pelkäät koko ajan menettäväsi minut, siinä käy niin." Hän kuiskasi ja minä pudistelin päätäni. Eihän sellaista voinut menettää mitä ei omistanut?

Montako yötä me vielä makaisimmekaan hereillä molempien hajotessa hitaasti palasiksi? Toisinaan hänkin itki ja silloin minä hiljenin kuuntelemaan. Kiedoin käteni hänen ympärilleen. Hän kuiskaili taas. Tällä kertaa se oli se yksi ja sama lause aina uudelleen ja uudelleen.
"Pidä minusta kiinni, niin kovaa etten voi enää hengittää..." Ja minä pidin samalla kun mietin milloin meistä tuli tälläisiä. Emme enää osanneet edes hymyillä toisillemme ja se oli pelottavaa.

Minä luulin että rakkauden piti tehdä onnelliseksi. Minä toivoin että olisin ollut onnellinen hänen kanssaan mutta niin ei käynyt. Me molemmat olimme liian tarkkoja, takerruimme virheisiimme ja vihasimme itseämme koska olimme vain ihmisiä. Väitimme olevamme onnellisia samalla kun revimme toisiamme palasiksi mutta kumpikaan ei osannut luovuttaa. niimpä minä lohdutin häntä ja hän minua. Kiedoin käteni tiukemmin prinsessani ympärille tajuamatta kuinka turhaa kaikki oli.

"Miksi sinä et enää hymyile prinsessa?"
"Koska minun prinssini lopetti hymyilemisen ensin..."

Kolmas haaste

Haste 3, dedline 12.02.2012

Keikkudo:
Oneshot, Miko/Omi,
perustuu kappaleeseen: Exist † Trace - Little Mary to utsukushiki nikushimi no Danube

fudge.:
Oneshot, Miko
Perustuu kappaleeseen: Pay money To my Pain - Hourglass

Epätoivo

Title:Epätoivo
Author: Keikkudo.
Fandom: Anne Rice - vampyyrikronikat
Pairing: Lestat/Magnus
Genre: angst,
Rating: G
Summary:
Mies repi hiuksiaan ja raapi rintakehäänsä verille tuskaisena. Muistikuvat sattuivat, hän tunsi yhä liekkien hohkan kasvoillaan. Se oli lyönyt kasvoja vasten yllättäen ja saanut pitkän miehen haukkomaan henkeään.
A/N:
Koska kirjoittaja on taliaivo tästä tulikin Lestat/Magnus eikä Lestat/Marius niin kuin haastessa alunperin luki. Mutta en saanut millään päähäni kuka Marius on ja sotkin sen Magnukseen niin kirjoitin sitten tämän.

Epätoivo

"Mikset antanut minun päättää?" Vaaleatukkainen mies mumisi. Hän istui makuuhuoneen pimeässä nurkassa hiuksiaan haroen ja toistellen samaa lausetta uudelleen ja uudelleen, tietäen ettei hän ikinä saisi vastausta.

Vaaleatukkaisen mielen täytti taas ne verkkokalvoille ikuisesti palaneet kuvat oransseista liekeistä ja hahmosta niiden keskellä. Nyrkki iskeytyä seinään.
"Miksi sinä jätit minut?!" Mies karjahti sulkien silmänsä. Raskas huokaus peitti hiljaisuuden  "Magnus, miksi sinä teit sen? Minä tarvitsen sinua..." Hän tiesi ettei kukaan kuulisi. Ei kukaan vastaisi kysymyksiin. Hän tunsi olonsa hyväksikäytetyksi, turhaksi, eikä hän tiennyt mitä tehdä.

Vasta taivaan alkaessa värjäytyä punaiseksi aamun kajastuksesta, hoikkaan mieheen tuli liikettä. Hän ryömi takaisin pimeään, sinne missä hän nukkui päivänsä. Mies ei osannut enää sanoa kuinka kauan hän oli miettinyt Mangusta. Hän vain näki vanhan miehen joka kerta edessään, kun sulki silmänsä. Ne viimeiset hetket, hän kertasi niitä uudelleen ja uudelleen paetessaan aurinkoa ruumisarkkuun. Ja siitä oli jo niin monta vuotta...

Kaikki sujui aina jonkin aikaa hyvin, mutta sitten se palasi hänen mieleensä.
"Voi Lestat etkö sinä voisi vain unohtaa?" Mies kysyi itseltään sulkiessaan silmänsä. Siinä se taas oli: ne kasvot, jotka tuijottivat häntä yöstä toiseen aivan kuin olisivat nähneet sielun läpi. Tuttu ääni huokaili hänen korviinsa "Suden tappaja.." ja Lestat muisti ne tunteet, sen, kuinka kovasti hän oli tahtonut Magnusta, miten paljon hän oli tarvinnut toista.

Mutta Magnus oli poissa, se oli Lestatille toisinaan liikaa. Hän pärjäsi kyllä omillaan, mutta kaipasi seuraa. Hän kaipasi miestä, joka oli vienyt hänen vapautensa ja kahlinnut hänet ikuiseen elämään. Oli outoa miten pelko ja inho Magnusta kohtaan oli nopeasti muuttunut rakkaudeksi ja sitten katkeruudeksi. Lestat ei voinut ymmärtää niitä tunteita, mutta jälleen kerran hänet oli lukittu arkkuun niiden uhriksi. Eikä hän päässyt pakoon. Ei ennen yötä.

Mies repi hiuksiaan ja raapi rintakehäänsä verille tuskaisena. Muistikuvat sattuivat, hän tunsi yhä liekkien hohkan kasvoillaan. Se oli lyönyt kasvoja vasten yllättäen ja saanut pitkän miehen haukkomaan henkeään. Eikä hän voinut ymmärtää miksi Magnus oli hylännyt hänet.

Kun aurinko viimein laski, Lestat kömpi ulos arkustaan ja jäi lattialle istumaan. Hänen oli nälkä. Hän ei ollut syönyt useaan vuorokauteen eikä hän voinut metsästää siinä kunnossa. Muistot olivat jälleen kerran vieneet Lestatin elämänhalun. Hän kaipasi Magnusta ja tahtoi itsekin kadota. Lestat tahtoi olla vapaa.
"Magnus, miksi minä?"

Sirpaleita

Title: Sirpaleita
Author: fudge.
Fandom: exist†trace
Pairing: Miko/Omi
Genre: angst, deathfic, (femme)
Rating: PG-13
Summary:
Sinä pidit minut pystyssä, olit minulle syy elää.
Mutta sitten lähdit etkä enää palannut. Ja se oli minun syyni. Varmasti oli.
Kylmä, niin kylmä. Mutta millään ei ole enää väliä.

A/N:
Ficci perustuu kappaleeseen: Polly Scattergood - Untitled 27


Tummahiuksinen nainen istuu kylpyhuoneen valkealla kaakelilattialla ja tuijottaa tyhjä ilme kasvoillaan vastakkaista seinää. Katse seuraa, kuinka vesipisarat valuvat hitaasti seinää pitkin lattiaa kohden. Kylmyys nuolee vaaleata, paljasta ihoa ja Miko värähtää painaessaan polviaan lähemmäs rintaansa. Kädet puristuvat tiukemmin vartalon ympärille ja nainen keinuttaa itseään hitaasti puolelta toiselle. Miko painaa kasvot käsiinsä tukahtuneen nyyhkäyksen saattelemana. ”Omi missä olet, kun tarvitsen sinua?” Epätoivoinen kuiskaus leikkaa ilmaa ja vartalo painautuu pienemmälle kerälle.

Lähdit kuukausi sitten etkä palannut. Ja se oli minun syyni. Varmasti oli. Sanoin sinulle ne kolme sanaa ja kaduin sitä heti. Ilmeesi oli niin hämmästynyt. Mehän olimme vain parhaita ystäviä, niinhän sen piti mennä? Nyt olen täysin hukassa. En tiedä enää, mitä tehdä. Harhailen pimeydessä ilman valoa.

Miko tukeutuu käsillään seinään ja nousee haparoiden ylös lattialta. Nainen kävelee lavuaarin luokse ja nojautuu sitä vasten. Lavuaarin yllä olevasta peilistä heijastuvat kauniit kasvot. Tummahiuksinen tuijottaa peilikuvaansa ja irvistää. Kuvastimesta vastaava katse kaataa niskaan syytöksiä toinen toisensa perään. Kädet puristuvat rystyset valkeina tiukemmin lavuaarin reunalle ja nainen kääntää katseensa pois peilistä. Hengitys tihenee ja kyyneleet pyrkivät jälleen silmäkulmiin.

Jaksoit aina kertoa, kuinka kaunis olen, kun en itse itseeni uskonut. Olit aina vierelläni ja tukenani. Sinä pidit minut pystyssä, olit minulle syy elää. Sinä olit se tässä loputtomassa valo pimeydessä. Nyt vieressäni on tyhjää, enkä tiedä pysynkö kasassa. Tarvitsen sinua Omi. Tule takaisin ennen kuin putoan. Nämä kuilut ovat liian syviä ja reunat ammottavat aina vain lähempänä ja lähempänä minua.

Kasvot kohoavat tuskaisena kohtaamaan peilikuvaansa vielä kerran. Nyrkki iskeytyy peiliä vasten hajottaen sen sirpaleiksi. Kappaleet kilahtelevat pudotessaan kaakelilattialle. Miko inahtaa hiljaa ja huuhtelee verta vuotavan kätensä lavuaarissa. Tummahiuksinen nainen kumartuu poimimaan pitkulaisen peilin kappaleen käteensä ja istuu lattialle hiljaisen huokauksen saattelemana. Miko pyörittelee kappaletta käsissään ja tunnustelee varovaisesti sen teräviä reunoja.

En halunnut tuottaa sinulle pettymystä. Et kuitenkaan ole enää täällä. Kai minä sitten tein ne kaikki virheet. Ja pahin niistä oli, että menin rakastumaan sinuun. En minä sinulle ollut enempää kuin ystävä, etkä sinä kestänyt epätoivoista tunnustustani.

Tummahiuksinen painaa peilinpalasen tärisevin käsin vasemmalle käsivarrelleen. Kylmä, niin kylmä. Mutta millään ei ole enää väliä.
Ensimmäinen viilto.

Yritän muodostaa kuvasi verkkokalvoilleni, mutta se ei olekaan niin helppoa kuin kuvittelin. Kuva on vain vääristynyt heijastus sinusta. Silmistäsi heijastuu samat syytökset kuin omistani hetki sitten. Olet liian täydellinen muisteltavaksi.

Toinen viilto on jo edellistä paljon varmempi. Huulet kaartuvat pieneen hymyyn Mikon katsoessa hitaasti punaiseksi värjäytyvää kaakelilattiaa. Peilinpalanen vaihtuu vasempaan käteen. Terä painetaan voimakkaasti vielä vahingoittumatonta käsivartta vasten. Uusi syvä viilto ja oikea käsi värjäytyy myös punaisesta nesteestä. Miko pyyhkäisee verta pois peilin sirpaleelta ja tuijottaa sitä hiljaisena. ”ehkä sinä vielä joskus annat minulle anteeksi.” Hento kuiskaus karkaa naisen huulilta.

Viimeinen viilto ja vartalo painautuu väristen kylmää lattiaa vasten. Silmät painuvat kiinni ja kädet kietoutuvat täristen vartalon ympärille. Enää ei ollut kylmä. Enää ei ollut kipua. Musta, suloinen unohdus kietoutuu Mikon ympärille. Huulilla leikkii edelleen pieni hymy.

Anteeksi rakas, en vain jaksanut enää. Ehkä me näemme vielä joskus.
Nyt tahdon vain nukkua...

Jatkoajalle

Minun ja Keikkudon yhteisestä päätöksestä Haasteen 2 kirjoitusaikaa pidennetään.
Uusi dedline siis: su 29.01.2012

Uusia haasteita kohti

Haste 2, dedline 23.01.2012

Keikkudo: Oneshot, Lestat/Marius (hahmot: Anne Ricen Vampyyrikronikat)

fudge.: Oneshot perustuen kappaleeseen: Polly Scattergood - Untitled 27

To forget you...

Title: To forget you...

Author: Keikkudo

Fandom: K (P.T.P.)/Jyou (exist†trace)

Genre: general/angst

Rating: G

Summary: Se oli loppujen lopuksi vahinko eikö ollutkin?

A/N: Tämän piti olla kiva oneshotti/songficci mutta siitä nyt tuli ehkä enemmänkni kirjeen muotoinen avautuminen. Teksti on kirjoitettu täysin K-sedän näkökulmasta

Inspiraation lähteinä toimi:

P.T.P. - Same as you are

To forget you...

Muistatko vielä sen päivän kun me tapasimme? Se oli ensimmäinen päiväni siinä levykaupassa. Sinä istuit tiskillä ja irvistelit pomolle hänen selkänsä takaa ja minä nauroin. Katsoimme toisiamme silmiin ja tiesimme että meistä tulee ystäviä.

That was the first time you came into my heart

Minä muistan ne hetket kun itkit olkaani vasten  toisten miehien takia ja minä lohdutin sinua. Minä vain tahdoin nähdä sinun hymyilevän, enkä ymmärtänyt miksen millään saanut sinua pois mielestäni. En tahtonut edes ymmärtää ennen sitä iltaa.

Then we spent the night
I tought just this one night
But you left something I've never had in my life
Maybe that's why I'm crying
I never had this feeling in my life

Se oli loppujen lopuksi vahinko eikö ollutkin? Eihän sen pitänyt edes tapahtua... Mutta kun tunsin huulesi omillani, maailmani muuttui. Minä tajusin yllättäen rakastuneeni sinuun ja tarkemmin ajatellin olin ollut jo pitkään rakastunut. Minä tahdoin silloin luvata sinulle tähdetkin taivaalta mutta taivas oli pimeä, se toinen mies oli kai hakenut ne jo ja antanut ne sinulle. Mutta minä päätin silti hymyillä. Hymyillä ja seistä vierelläni sillä toivoin saavani sinutkin hymyilemään.

I don't wan't to think you're alone
You just keep me going on

Niimpä minä olin lähelläsi, kuivasin kyyneleesi ja silitin selkääsi kun sinä haaveilit hänen kosketuksestaan. SE sattui ja siksi minä tein mitä tein. Yritin unohtaa sinut, yritin ja yritin. Päivästä toiseen ja satutin sinua entistä enemmän tajuamatta etten ikinä voisi unohtaa sinua.

I feel you always somewhere inside of me
I Can't get you out of my mind
I know I'm in love

Anteeksi Jyou, Minä kaipaan sinua.

Todellisuuden rajamailla

Title: Todellisuuden rajamailla
Author: fudge.
Fandom: K (P.T.P.)
Genre: general/angst
Rating: G
Summary:
Ahdistava tyhjyys.
Pimeys ja hiljaisuus tiivistyvät syytöksiin.
Ei taas.

A/N:
Inspiraation lähteinä toimi:
P.T.P. - Home

”Home is people. Not a place. After the people are gone, then all you can see is what is not there any more.”
- Robin Hobb, Fool's Fate

Vain tyhjät, pimeät kadut tervehtivät uudelleen ja uudelleen yksinäistä kulkijaansa. Raskaan huokauksen saattelemana hattu painetaan syvemmälle päähän. Ja jälleen käännös uudelle kadulle.

Nauravat kasvot.
Yhteen liitetyt kädet.

Elämäntehtäväänsä väsynyt, välkkyvä katuvalo saa Kn nostamaan katseensa kuluneen asvaltin pinnasta ja hymähtämään hiljaa. Perillä oltiin.

”Mennään kotiin!”
Niin, meidän yhteiseen kotiimme.
Kotiin. Yhdessä.
Kasvoille leviävä ujo hymy.

Kevyt napsahdus ja pimeään tottuneille silmille liian kirkas, keinotekoinen valo leviää tyhjyyttään huokuvaan, pieneen huoneistoon. Talo, asunto, huoneisto. Koti? Ei sentään. Ehkä joskus, muttei enää.

Kiireettömiä suudelmia.
Helliä kosketuksia.

Sänky narahtaa hiljaa ja patja taipuu painon alla. Paidaton, tatuoitu mies pujahtaa peiton alle turvaan ihoa kananlihalle vainoavalta kylmyydeltä. Käsi hapuilee tottumuksesta toista hahmoa viereltä, mutta vastassa on vain tyhjyyttä.

Pää kääntyy kohti parisängyn tyhjää puoliskoa. Silmistä kuvastuu haikeus.
Sinun paikkasi.
Tyhjä, niin kuin pala sydäntäni.

Ahdistava tyhjyys.
Pimeys ja hiljaisuus tiivistyvät syytöksiin.
Silmät sulkeutuvat ja peitto vedetään pään yli.
Ei taas.

Vihaiset kasvot. Kahden ihmisen kyyneleet.
”Tämä ei ole enää kotini. En palaa tänne. Vihaan sinua!”
Huutoa. Epätoivoa.

Niin sinä lähdit. Eikä tämä ollut enää minunkaan kotini.

K makaa todellisuuden ja unen rajamailla. Hetkessä, jossa muistot ja nykyisyys, unelmat ja painajaiset sekoittuvat toisiinsa. Hiljalleen todellisuus irrottaa otteensa. Tasainen hengitys viestii viimein saavutetusta rauhallisesta unesta.

Ei syytöksiä, vaan hyväksyntää.
Päästän irti sinusta.
Sisäinen rauha.

En etsi rakkautta. Etsin kotia.
Paikkaa, jonne kuulun.

Challenge accepted!

Tästä se siis alkaa. Elikkäs kyseessä on minun ja fudge.n yhteinen haaste blogi. 

Kumpikin meistä haastaa toisensa kirjoittamaan jotain tietyn ajan sisään. 

Ideana on se että saisi kirjoitettua aktiivisesti kun toinen ihminen haastaa ja asettaa aikarajan.

Esimerkki:

Keikkudo antaa fudge.lle haasteen että hänen on kirjoitettava oneshot yhdestä henkilöstä tai useammasta ja aiheena on sukat. Aikaa on viikko.

Sama toimii myös toisinpäin ja samaan aikaan. Kirjoitus aika saattaa vaihdella viikosta kuukauteen riippuen haasteen vaativuudesta. Aiheet vaihtelee ja molemmat oppii kirjoittamaan vähän erilaisia asioita.

Ensimmäiset haasteet: 9.1.2012      Deadline: 16.1.2012

Keikkudo: Oneshot, K(PTP)/Jyou(exist†trace), a

aihe: Pay money To my Pain - Same as you are. songfic

fudge.: Oneshot, K(PTP), 
aihe: Pay money To my Pain-Home songfic